No hitsi, mikä tässä oikein viehättää? Kuin palaisi lapsuuden leikkipuistoon? Hihhuloimaan ja spreijaamaan vakavien ihmisten piha-aitoja? Hide and seek- leikin pelaaminen? Pseudominuus?

Leikitään sitten taas aikansa täällä.

"Niin, aamulla heräsin klo 5 seitsemän tunnin yöunen jälkeen virkeänä, laitoin kahvit tippumaan ja hain lehden postilaatikosta. Kuu oli kirkas ja täysi, ympärillä haloilmiö. Katselin sitä siihen asti kunnes rupesi palelmaan. Luin lehden ja söin pari leipää. Siirryin tietokoneelle katsomaan tietoja Norjan tunturituvista. Suunnittelin alkumatkaa kesän vaellukselle ja sitten aloin epäillä, ettei se toteudukaan. Jätin hautumaan. Vietin pitkän tovin fb:ssa keskustellen ystävien kanssa. Muitakin varhain herääviä siis oli paikalla, ikäkö se tekee sen.. Oli aika siirtyä television eteen sohvalle. Siihen sitten nukahdin. Puolilta päivin laitoin ruuaksi lihaperunalaatikkoa, joka maistui tosi hyvälle. Söin kolme lautasellista... luit oikein, kolme. Päätin ruveta leipomaan pullia, mutta huomasin, ettei ole aineksia. Värväsin perheenjäsenen kauppaan lahjomalla ja pääsin pullataikinan tekoon. Taikinan kohotessa ehdin katsoa telkkarista Michael Palinia Himalajalla, Tiibetissä. On ne vuoret kunnioitusta herättäviä. Taikinasta tuli oikein onnistunut. Leivoin pullia ja pitkoja, litran taikinasta. Yksi pitko halkesi pitkittäissuuntaan keskeltä, vähän harmitti. Valmiista pullista tein laskiaispullia vadelmahillolla ja kermavaahdolla. Hyviä tuli! Nuorisolla oli kavereita, joten tarjoilin pullia heillekin. Nautin näistä viikonlopuista, kun talossa on ääntä ja vilskettä ja voin paistaa lättyjä tai pannaria, tai jotain sesonkiin kuuluvaa. Nyt on taas hiljaista, nuoret katosivat kylänraitille. Tapaamme taas klo 22.30, kotiintuloaikaan. Täällä sitä lojutaan koiran ja ukon kanssa, kohta saunotaan, niinkuin lauantaina on tapana. Tämä se on sitä elämää! Ihanaa: rauhallista, tasaista, riidatonta, vanhenevaa, läsnäoloa, herkuttelua, löhöilyä ilman eilistä ja huomista, ihan vaan tätä lauantaita. "

Tämä tarina oli tosi. Ja tällaisenaan juuri sitä, mitä haluan, ettei mitään sen kummempaa tapahdu. Että kaikki on hyvin ja rauha maassa. Omassa kotona.

Tästä rauhasta on hyvä ammentaa taas maanantaina -perjantaina siitä ei ole enää jälkeäkään. Onneksi se on palautettavissa. Juuri tällaisilla lauantailla. Sunnuntaina sitten ulkoillaan ja siivotaan.

 

Hassua oli muistaa tämäkin blogi, kun muualla nykyään puuhastelen. Vasiten voin kai tätäkin päivittää, kun ei kai tänne kukaan eksy, vai..

Muutoin hyvä elämä on läsnä, mutta työväsy iskee ajoittain päälle. Tutut keinot sen selättämiseen ovat tarpeen välillä eli rentoutukset ja meditaatio (mindfulness kogn. terapian keinoin). Lisäksi nykyisin saan nauttia toisesta terapiasta, joka liittyy koulutukseeni. Ensimmäisen vuodenhan kävin, kun olin sairauslomalla ja siitä on aikaa, öö, 3 vuotta. Pitkä aikahan siitä on, ainakin se tuntuu siltä, kun elämä on muuttunut sisäiseltä kokemukseltaan huimasti, ulkoisesti ei niinkään.

Sirkus Hopsulan aika oli jotenkin mukavaa, koska se oli virtuaalisosiaalista ja jakavaa, oli muitakin samassa tilanteessa. Ilman tätä en tiedä, mikä olisi ollut tarvittava tuki, kun sosiaalinenkaan ei jaksa aina olla irl.

Kuitenkin, parasta oli se, että toipui. Kovasti työtä tein kyllä sen eteen, jälkikäteen ajatellen, se oli melkoista aikataulutettua suorittamista sekin, mutta lopputuema oli hyvä. 20 vuotta vielä edessä työuraa, saa nähdä miten sen jaksaa. Työskentelen kyllä senkin eteen, eli hankin lisäkoulutusta, jonka turvin voin siirtyä tekemään yksityisesti töitä ja määrät oman tahdin. Siinä jää myös ylimääräinen hurjan vaativa sosiaalinen työyhteisökuvio pois ja siihen liittyvät kahinat. Niitä en jaksa enää yhtään, ihan tarpeeksi kokemusta sellaisesta.

Toiseksi parasta on tietenkin, että olen löytänyt uusia harrastuksia ja aukaisuut uusia ovia. Myös suhde lapsiin on kunnossa. Mieheen ei niinkään. Mutta siedetään toisiamme saman katon alla. Erota en halua, kun lapset ovat murrosiässä, liian kova taakka heille siihen myllerrykseen.

Lappi on tullut elämään ja rinkan kanssa kulkeminen. Koira on avannut uuden puolen koko perheessä. Uusi työpaikka tuntuu mukavalta. Osaan pitää puoleni ja otan haasteita vastaan oman mielenkiinnon mukaan. Ei se aina helppoa ole ja joutuu työstämään itseään jatkuvasti, mutta se kai on kehityksen edellytys.  ;o) (näkis vaan sen kehityksen..)

Elämä tuntuu mielekkäältä, vaikka luulenpa että lähivuosina ja tulevaisuudessa tulee tapahtumaan olosuhteissa muutoksia. Ja koskaanhan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessa, eli siihen aina sopeutuen niin hyvä tulee. kaikkeenhan ei pidä sopeutua, mutta se onkin jo toinen juttu.

 

 

 

 

 

Kun ei osaa kirjoittaa uuteen blogiin siitä, mitä on kokenut uuvuttuaan tai siitä, miten ihmeellistä on selvitä masennuksesta, pitää palata vanhaan. Täällä ei enää ole ihan kotonaan, koska elämä on vienyt eteenpäin, kauas niistä ajoista, jolloin sirkusta tarvittiin pitämään hengissä jonkinlaista kipinää ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Oli aika, kolme vuotta sitten, jolloin kaikki tuntui loppuvan. Siitä on tosiaankin kolme vuotta ihan pian. Kaksi vuotta on mennyt työelämässä uusin eväin ja hyvin on mennytkin, ei uuvuta enää. Uudessa työpaikassa vuosi täyttyy kohta ja olen hyvin tyytyväinen tuohon työhön.

Vanha sirkusareena on rapistunut ja teltta ränsistynyt, päivä paistaa läpi.

Katselin läpi kommenttilootan tuolla aiemmin, kun olin lopettanut tämän, ja monen bloggaajan linkki oli tyhjä sielläkin. Ehkä uudella nimellä alkanut, ehkä kyllästynyt koko hommaan. Tuli hiukan kyllä haikeus, sillä jotain jaettiin silloin. Osan kanssa ollaan edelleen samoissa piireissä b:stanissa, osaa käyn joskus lukemassa, mutten osaa enää kommentoida.

Ajattelen niin, että onneksi tämän blogin aika meni ohi; onneksi siitä tilanteesta, niistä tunnelmista on päässyt pois. Siinä auttoi koko blogistanian väki, mitä sai käydä lukemassa, mitä sai kommentteja ja kirjoittaminen sinällään auttoi. Ilman lukijoita se ei olisi ollut sama asia. Opin jakamaan kokemuksia, olemaan yksi joukossa. Osasinko itse lohduttaa, antaa toivoa, sitä en tiedä. Toivo on tärkeää. Ja se, että uskoo näkevänsä eteenpäin, vaikkei vielä näkisikään.

Kaihoa tunnen. Mutta kaipaa en. Nyt on hyvä, kaikki on hyvin juuri nyt. Pelkään silti, että aina kun sanoo ääneen noin, tapahtuu jotain kamalaa ja usko elämän kantamiseen murenee. Taas. Siitä on vaikea päästä yli, koska oikeastihan jokainen hetki voi sattua mitä vaan ja toisaalta se voi olla hyvääkin, ei aina se kamala katastrofi. Enää en oikeasti sitä pelkää, mutta kirjoittaa sen haluan.

Nyt on hyvä näin. Opin elämään tässä hetkessä ja yritän siinä myös pysyä.

Hopsulan vaellus jatkuu silti, hopsula menee tunturiin aina kun mahdollista. Sirkusta ei enää kuljeteta mukana.

Paljon uusia ovia avautui kolmessa vuodessa; kirjoittaminen, kuvaaminen, uusia ystäviä, lapinhulluus, täydennyskoulutus, kehoterapia, nia- tanssi, klovneria, koirakin tuli taloon, siskoihin löytyi yhteys, uusi työ, tietoinen läsnäolo -joitakin mainitakseni :o)

Nyt kutsuu ruuanlaitto.

 

 

 

Huomasin pöhkön jutun edelliseen kommnettia kirjoittaessani:

Olen etsinyt verhoja uuteen työhuoneeseen ja muutenkin miettinyt värimaailmaa. Valitsin tietämättäni värimaailmaksi juuri tämän blogin värit, violettia, viininpunaista ja oranssinkeltaista, vähän savuun taitettuna.

Kaipa ne turvaa tuovat, Sirkus Hopsula oli aika turvallinen maailma, ihanat ihmiset ja kiertueella mukana seuranneet sirkuslaiset, parrakas nainen, käärmeenlumooja, ja mitä ne olikaan, en enää muista. Sen kirjoituksen olisin halunnut säästää, mutta vahingossa hävitin muiden mukana. Voimamieskin oli, leijonankesyttäjä ja sirkusprinsessa. Niin ja tykinkuula! Kuka oli kukin?

Huvittavaa. Käyn itsekin joskus katsomassa, onkohan täällä mitään, tietenkin kommentteja, mutta miten olisi kommentteja, kun ei ole kirjoitustakaan. Ja koko blogi on haudattu.

Tämä edustaa sellaista tunnemaailma- osastoa, alitajuntaa ja se ego-blogi on muualla. Siihen on hyvä syy. Lukijoissani on liian lähellä vaikuttavia ihmisiä, joiden en suin surminkaan haluaisi tietävän, kuka olen, oikeasti. Tavis olen kyllä, mutta ei sitä naapurilleen tai työn kautta tutulle viitsi ihan sisimpiään paljastaa. Kun on ollut tilanteessa, jossa tulee täysin tyrmätyksi, tulee varovaiseksi. Muuten ihan sama, inhimillistähän on ihmisyys. Valitettavasti joillekin se on ase.

Onneksi maailmaan mahtuu helmiä, sellaisia mukavia ja tunteikkaita ihmisiä. Eilen tapasin yhden sellaisen, oli kivaa. Muutama tunti vierähti nopsaan jutellessa.

Oli se täällä, mutta meni jo. Pitkän pitkä selostus, jossa halusin selventää omia ajatuksia.

Siskolle kiitos puhelusta. On aika mahtavaa innostua työstä ja sen mahdollisuuksista. Omaan elämäänhän samoja oppeja voi soveltaa.

KUINKA SELVITÄ HENGISSÄ TALVEN YLI?
 

Tämä postaus syntyi edellisessä kommenttilootassa mietteistä, kun Katriina kysyi, voiko väistämättömään varustautua jotenkin toisin. Päätin, että voi.

Oikeastaan jo viime talvi oli erilainen, mutta jos kysyt, että miten, en osaa vastata. Talvet vain menevät, ne riudutaan, ne pakotetaan sietämään, kestämään ja odottamaan kevään puhkeamista. Talvella on vaikea elää, sillä ilmasto ja pimeys ei anna elämälle  mahdollisuutta.

Ne, jotka hiihtävät, kärsivät viime talvena, ei ollut pitkään hiihtokelejä. Itse haaveilin luistelusta, mutta lähikenttä taisi olla reilun kuukauden käytössä, oli liian lämmintä. Luistimetkin ovat kadonneet.. En edes halua muistaa, miten talvi meni, muistan nimittäin vain sen lopputalven kituuttamisen, helmikuun p i t k ä n  p i t k ä n  k u u k a u d en, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Mitään tekemistä en siitä muista. Vaikka meille sentään tuli koirakin, sekin unohtuu, tai no hankikelit muistuu nyt mieleen. Eli metässä on tarvottu talvella hangessa ja kesällä suossa, aika samaa jalkojen nostelua se on. Koira tuo siihen mukavan lisän, sen intoa on kiva katsoa ja sitä kun se oppii tulemaan luo ja odottamaan ja ajaa elukoita.

 Voiko siis talven yli selvitä hengissä? Voiko väistämätöntä uhmata? Miten varustautua talveen?
 

Tässä minun suunnitelmani, mikä on sinun?
 

- Etsin kaikki villasukat laatikoista ja kaapeista, erehtymättä kuitenkaan siivoamaan niitä, ehtii ne myöhemminkin, eli katse kohdistuu vain villan näköiseen olomuotoon (villakoiria ei lasketa)

 - Kaakaota pitää olla muodossa jos toisessa aina varalla. Piilotan suklaat sellaiseen paikkaan, joka pysyy salassa muilta. Meillä nimittäin suklaanhimoisia on muitakin ja toisen laukulle mennään ihan sumeilematta silloin kun himo iskee. Piilopaikan koordinaatit on hyvä laittaa vaikka kännykkään muistiin, ettei oman suklaanhimon iskiessä tarvitse repiä hiuksia omasta eikä miehen päästä paikan unohduttua.

 - Hankin uudet luistimet. Ei entisetkään vanhat olleet, mutta ne nyt ovat vain jossain autotallin nurkassa piilossa erinäisten työkalujen tms. takana, eikä ne ole ilmaantuneet kolmessa vuodessa esille, joten uudet ovat aivan perustellut. Käyn luistelemassa viikottain, joko lähikentällä tai vapaavuorolla isolla kentällä/ hallissa.  (no varmaan joo, sielläkin on kylmä!)

 - Olen tavannut ihanan duffelin, jota himoitsen, mutta en millään raskisi ostaa. Sen lämmössä olisi hyvä odotella onnikkaa aamuisin. Aion nimittäin siirtyä onnikan käyttäjäksi ja sillä säästyn liukkaan kelin jännityksestä. Se tuo myös lisäaikaa kaupungilla lorvailuun, kahvitteluun ja shoppailuun. Ei paha tämä pointti. Palkkakin nousee uudessa paikassa…

 - Nukun iltaunet, jos siltä tuntuu. Siskon kutomaan villapeittoon on ihana kääriytyä pehmeällä sohvalla, kun muut siinä vieressä katsovat Simpsoneita. (tästä paikasta usein kilpaillaan)

 - Käyn hoidossa aina kun vähän jostain kolottaa, tympäsee tai muuten vain on irtorahaa sellaiseen.  Perutaan tuo irtoraha, sitä ei nimittäin ole koskaan. Kipu ajaa hoitoon, se  on varma. (ja kosketuksen kaipuu, puhuminen,  välittäminen)

 - En ota työstä stressiä enempää kuin on pakko. Annan itselleni anteeksi tulokkaan mokat. Kuulostelen rauhassa uutta henkeä. Pyllistän vanhalle.

 - Käyn elokuvissa vähän useammin, kuuntelen musiikkia ja tanssin, jos siltä tuntuu. (Kiitti Ååkke tästä innostuksesta! Lanne heilahtaa jo kivasti)

 - Otan irti koulutuksesta sen, mitä itselleni tarvitsen. Jommastakummasta, kumpikin on hyvä. On varaportti, jo aloitettu,  jos toiseen ei pääse.  (toivon melkein että voin palata roseniin)

 - Käytän kirkasvaloa aamuisin. (tod. näk. koko päivän pimeän lisäännyttyä, sitten virtasta riittää..)

 - Joulua laitan juuri sopivasti, rauhallisissa tunnelmissa. Poltan kynttilöitä viikonloppuina ja takkaankin voisi muistaa joskus laittaa tulen. Nou pänik. Kinkunpaisto on tärkeä operaatio, muusta ei niin väliä.

Hankalinta onkin tammikuun puolivälistä maaliskuuhun.  Siihen aikaan ei voi varautua, se on kipupiste. Odotan innolla sen kohtaamista! Auttaakohan tällainen ajattelu, sen saa nähdä. Silloin voi pitää päiväkirjaa tuntemuksista pimeyden ytimessä. (ja nukkua)

 - En yritä yhtään enempää kuin miltä tuntuu. Jarruttelen, jos liikaa intoilen. Lepään, jos väsyttää. Ulkoilen, jos siltä tuntuu. Käyn kuntosalilla, jos huvittaa. Tässä on mainittava, että käyn aina yksin salilla, vesijuoksemassa ja sauvakävelyllä. Kaverin puuttuminen ei ole este. Enkä oikein enää osaakaan olla toisen kanssa liikkeellä, tuulettelen omia ajatuksia liikkuessa. Paitsi miehen kanssa lähden, mutta se on eri juttu. Se on sen suhteen ylläpitoa.  (.. kai se hiljaisuuskin on parempi kuin ei mitään)

 - Onkohan muuta. Luulen, että hoidoissa käyminen, rosenissa, kylpylässä, hierottavana jne. mitä vaan keksii, on tärkeää. Matkastakin voi unelmoida, mutta lomaa ei ole tiedossa ennen ensi kesää ja sekin on tynkäloma. (nojoo, rehellisyyden nimissä surffailen jatkuvasti seuraavaa matkakohdetta etsien, Kreikkaa pukkaa seuraavaksi)

 - Pysyn tässä hetkessä, silloin ei ole koskaan hätää. Voi reagoida oloihinsa. Rauhoittua tai hakea lisäpotkua. (hyvä syy rentoutukselle, "olla tässä, ihan hiljaa,  juuri tässä hetkessä jne", Risto Ranta on edelleen paras)

Talvi saakin tulla, kaikki on ihan hyvin! Miksihän mulle tuli mieleen Muumilaakson talvi?

Olipa hyvä elokuva Voi veljet, missä lienet?

Sitä edelsi kotidisko, suomipopin ja ookke lindqvistin (SE video) henkeen.

Illan pimettyä sytyttelin kynttilät uunin päälle ja lyhtyihin. Tästä se taas lähtee, syksy ja talven tulo. Joulua jo odotellaan, mutta talvi ei innosta yhtään, liian kylmää, pimeää, liukasta. Pitänee keksiä jotain, miten sitä hyödyntää. Potkukelkkailu? Luistimillakaan ei montaa kertaa ehdi nykytalvina luistella, ei ole jäätä. Hiihtäjää minusta ei edelleenkään tule.

Aika mellevää siis, olla kotona. Ja ihan selvin päin.

Jospa siirtyis vähitellen unten maille, nyt ei vaan nukuta yhtään. Entä jos valvoisi vielä yhden elokuvan verran, se ei ole lainkaan tapaistani, mutta jos sitten tämän kerran. (Jo elokuvan ajatteleminen alkoi unettaa..)

Kotona ahdistaa, kai se on tullut jo selväksi. Asialle en juuri nyt tee muuta kuin sen, että haen sitten tilaa muualta. Tämä oli aika kauhea huomio, että kotiin ei ole enää kiva tulla reissusta. Olen aina sanonut, että kannattaa välillä lähteä kun kotiin on niin mukava palata. Ei ole.

En voi syyttää siitä (kiukkuista ja rumakielistä miestä) kuin itseäni. Haaveilen koko ajan siitä omasta kaupunkiasunnosta, parvekkeellisesta, että saisi edes vähän aurinkoa. Vieläpä mieluummin vain parvekkeella kuin omalla pihalla. En jaksa hoitaa pihaa enkä jaksa sietää tuota rikkinäistä ruohonleikkuria enää sekuntiakaan tuolla pihan laidalla. Enkä uskalla appiukon leikkurilla ajaa, kun sen kuitenkin kiveen ajan ja sitten sekin on rikki. Eli tuo metrinen heinä ei ja koiranputket toista metriä ei enää naurata lainakaan. Nyhdän käsin, mitä viitsin ja kärsin helkkarinmoisista niskakivuista, kun siellä nikamat on kai kuluneet ja ne ei lainkaan tykkkää siitä hommasta. Onneksi on sitä b-ranaa. Kiroilenko, kuuletteko?

Oli pakko saada tuo loma,. sillä ajatusmaailmani on muuttunut niin paljon kokemani jälkeen, että arvot ovat tosiaan menneet uusiksi. Mikään ei aja itseni ja lasten edelle. Lapset jäävät kuulemma mielellään kotiin, mutta kuopus saattaa lähteä mukaan. Jos saa jotain kivaa Ikeasta. Ja pääsee kylpylään..

Nyt on mentävä töihin, täsä päällimmäiset. Aion seuraavaksi kysellä siivoojaa, se auttaisi paljon. Toimeen, nainen!

Kun oli ensin miettinyt kaikki huonot vaihtoehdot muutosvaiheeseen niin jatkoksi sopii tietenkin vauhtivaihe, että kaikki onkin enemmän kuin hyvin. Siis ihan loistavasti, minuahan on onni potkaissut tosissaan ja energiaa riittää vaikka koko illan blogistaniassa seikkailuun, juustonaksujen syöntiin ja autoiluun markettiin, muttei mansikan perkuuseen ja siivoukseen.

Työ ei kyllä maistu, haluaisin karata sieltä jo kahdelta pois, kun istuminen on niin työlästä. Ei minulla silti kuulemma ole mitään sen suuntaista oireilua, luulen että tämä on vain sellaista normaalia, mihin en ole tottunut vuosiin, kun olen ollut niin väsynyt.

Olen helpottunut, kun ahdistus hellittää tästä vanhasta paikasta ja sen mukanaan tuomista rajoituksista. Johan sitä vapautuu sellaisesta.

Nyt menen oikeasti perkaamaan ne mansikat ja laitan keittiönkin ehkä kuntoon. Sen jälkeen luulisi unenkin maittavan. Hitto, vitsiä on kyllä pukannut, olen viihdyttänyt miestä matkimalla häntä ja mies saa astmakohtauksia, kun naurultaan ei saa henkeä. Luojan lykky on, että hän on oppinut yhteisen historiamme aikana nauramaan itselleen. Muuten mulle taitaisi käydä huonosti. Itselle nauraminen on aika hyvä taito, sillä säästyy monelta harmilta.

               

Enpä olisi uskonut tänne palaavani.. mutta sekin päivä sitten nähtiin, toisin kuin otsikko väittää.

Oli helpottavaa kirjoittaa tänne oikeat kuulumiset ja sitten poistaa. Vanha tuttu tuntemusten kirjoittamalla työstäminen on jäänyt, en ole sitä edes kaivannut ennen kuin nyt kun on omaa aikaa, pitkästä aikaa.


**********
Pitkästä aikaa myös musiikin ja muistojen parissa vietettyä aikaa -tämä on oikeaa rentoutumista, puuhailla kaikenlaista tyhjänpäiväistä eli saada omaa aikaa.

Katselin vanhoja introja juutuupista, Calimero, Thunderbirds, High Chaparrall, Bonanza, Arsene Lupin, Smith and Jones, Lassie ja Flipper. Televisiolla oli aika suuri merkitys lapsena.

Kammottava video, hellyttävä.. Afrodite's Child: Rain and Tears

Mamy Bluesta löytyy monta versiota. On mennyt vuotta kymmenen.. ou mämiii!

 

Luulin eilen kirjoittaneeni jotain, mutta en sitten näköjään kirjoittanutkaan. Koska arkipäivissä on nykyisin paljon keskustelumahdollisuuksia samassa elämäntilanteessa olevien kanssa, ja toki muussakin tilanteessa olevien yhtä lailla, ei ole tarvetta vuodatella tänne oikeastaan mitään. Tilannehan on sikäli ihanteellinen.

Menin mokaamaan anonymiteettini ihan omaa huolimattomuuttani eräällä tantereella ja luulenpa, että se on hyvä syy jättää jäähyväiset tälle sirkukselle.

Joten toivotan lukijoilleni

HYVÄÄ JOULUA, ONNELLISTA UUTTA VUOTTA JA KAIKENLAISIA MUKAVIA KUJEITA LOPPUELÄMÄÄNNE!

Sirkuskiertue on päättynyt ja elämä asettunut aloilleen. matka oli pitkä ja antoisa ja siitä saan kiittää teitä ihanat lukijani ja kannustajani.

Ehkä jossain muualla taival jatkuu tasaisena tallustamisena.. koti, uskonto ja isänmaa..

 

poistettu