perjantai, 21. joulukuu 2012

Vain elämää, ei sen enempää (eikä vähempää)

Hellurei!


Mitähän sitä tuli viimeksi kirjoitettuakaan.. suunnitelmia, toiveita. Vuosi oli 2010. Ei se turhaa haaveilua ollutkaan. Pidin kahden kuukauden kesäloman, josta vietin yli  3 viikkoa yhteensä erämaassa Lapissa, yksin eräkämpässä tunturissa, kultaa kaivamassa ja vaelluksella kaverin kanssa. Sain hirveästi itseluottamusta, lepoa ja voimaa, kun tein vaan mitä huvitti. Kotijoukoille kiitokseksi mainittakoon, että kotityöt ovat jääneet heidän niskoilleen enimmäkseen keväästä asti ja ihan kohtuullisesti ovat vastuunsa kantaneet. Totta kai se on hävettänyt, että äitee vaan huitelee maalimalla ja ukko ja lapset huolehtii kodista. No, viikonloppuisin sitten on mun vuoro.

Mutta siis suoritin lisäopinnot loppuun, tein päätöksiä ja perustin yrityksen, joka pyörii jo täysillä, vakityöstä jäin virkavapaalle. Ja on kyllä mukavan leppoisaa, jopa niin leppoisaa, että välillä ihan miettii, onko tämä työtä lainkaan. Kun saa nukkua tarpeeksi näin pimeän aikaan, se normaali väsymys ja jaksamattomuus on poissa. Oman päivän saa suunnitella kuten haluaa, usein päivä alkaa vasta iltapäivällä. Käyn levollisesti kahvilassa tai kävelyllä tauoilla, ei ole kiirettä. Totta kai töitäkin saa tehdä paljon, mutta en koe sitä rasitteena, kuten joskus kaikki päivätyöhön liittyvä ylimääräinen sähellys oli.

Miten se oli; olla oman itsensä herra, sitä kai tämä nyt on smiley Kannattaa yrittää, kannattaa irtautua tavanomaisista kuvioista, tehdä pitkän ajan suunnitelmia, hakea rohkaisua ja ennen kaikkea toteuttaa ne unelmat!  Välillä pelottaa, miten käy, mutta se kuuluu asiaan. Siitä pääsee yli.

 

torstai, 2. syyskuu 2010

monen vuoden jälkeen

Tämä on oikea paikka pohtia, mitä mielessä liikkuu nykyään. Kun ei tämä sillain muita kiinnosta, että vois ihan ääneen keskustella ja kovin julkisesti tätä ei vielä viitsi miettiä. Tämähän ei ole kovin julkinen paikka..

Unelmakesän jälkeen arkeen asettuminen on ollut ihan pirun hankalaa. Työintoa sai odotella neljättä viikkoa, mutta sekin alkoi löytyä, kunnes pitkittynyt flunssa pakotti irtaantumaan töistä ja jäämään kotiin sairastamaan. Siis enhän minä nyt NIIN kipeä ole, että ois ollut ihan pakko, mutta kun ympärillä olevat ihmiset sanoivat, että ois kuule viisasta mennä kotiin, kun et vaikuta ihan terveeltä. No koskapa sitä ihan terve on ollut Mutta tässä sitä nyt ollaan, kotona potemassa.

Kuvittelin himoavani vielä lappiin ruskaretkelle, mutta eilinen ilta- ajelu palautti maan pinnalle: on kylmää, märkää ja yhdeksältä pimeä, ja silloin minä haluan olla kotona, lämpimässä, läheisten luona, tekemättä mitään erityistä. Eli löysin vastavoiman kesän ihanuudelle ja johan alkoi palautua ihanat ( = kultautuneet) muistot mieleen, mutta myös ne epätoivon hetket, kun sain mieheltä kannustusta puhelimen välityksellä. Se ei ole ihan helpolla tullut, että tähän tilanteeseen parisuhteessa päästiin. Ihan tyytyväinen olen siihen nyt, kaikista pikkuasioista ei viitsi enää valittaa muutenkaan. Nyt on ollut tasaista ja siitä nautitaan niin kauan kuin on mahdollista, vanhemmiten tulee kyllä ihan pyytämättäkin kaikenlaista vastoinkäymistä. Eikä se nyt tietenkään jää huomiotta, että olen voinut irtautua kotimaailmasta reissuun, siitä kiitos kotiväelle!

Niin että mitä se oli se mitä mietin. Huomaan mieleni askartelevan työajan lyhentämisessä, vuorotteluvapaan ajankohdan suunnittelussa ja yksityispuolelle siirtymisessä. Valmistumiseen on vaan vielä pari vuotta ja tämä puolen välin opintojen vaihe tuntuu tosi raskaalta. Eikö tämä jo riittäis! Väsymystä uuden oppimisesta on ilmassa, on niin paljon sulateltavaa ja kokeiltavaa vielä entisissäkin opeissa. Sitten vielä syksyn mielenkiintoisin seminaari peruuntui ja mieleen putkahti ihmetys: mistä ihmeestä maksan toista tonnia, jos syyslukukaudella on vain kaksi seminaaria? Keväällä on toki korvaava tilaisuus, mutta silti alkaa vähän kyrsiä. Kallista lystiä on tämä, mikä pakottanee tosiaan miettimään työtilannetta, milloin voi perustaa toiminimen, saako starttirahaa, uskaltaako ottaa kerrasta virkavapaata ta irtisanoutua vai miten se lienee viisasta. Olen saanut hyviä neuvoja kyllä ihanilta ihmisiltä, jotka ovat tämän liikun tehneet, mutta odotan omalla kohdallani, että päätös kypsyy valmiiksi, ennen kuin alan toimia. Kokopäivätyön lisäksi ei jaksa enää lisätyötä, sen tiedän kokemuksesta, eli uupumuksen jälkeen on saanut olla hereillä tämän asian suhteen. Hyvin kuitenkin sitä jaksanut sen jälkeen, johan siitä on _useampi_ vuosi (4v.)

Tässä kirjoitellessa huomaan monelaisia juttuja tapahtuvan, huomaan olevani aika daun tästä kesän loppumisesta, vaikka toki sen tietää, kun asialle ei voi mitään, on siihen vain sopeuduttava. Aikaa se kuitenkin vie. Kun on sairastanut, ei ole päässyt ulkoilemaan eikä liikkumaan ja se jos mikä on turhauttavaa, kun intoa olisi ollut vaikka muille jakaa. Huomenna aion lähteä liikkeelle, kyllä tämä tauti tästä jo talttuu. Liikunta on aika iso osa nykyelämää, vaikka sitten ihan kotijumpat (jotka on muuten kaikkein raskaimmat, vaikka ei siltä näytä).

***

Summa summarum: kai sitä ihminen voi olla surumielinen syksyn saapuessa ja auringon lämmön ja pitkien päivien kadotessa. Syysihminenhän en ole ollut koskaan, en käsitä sitä vieläkään, miten joku voi olla syksyllä niin täpinöissään.  Keväällä on aivan toisin, silloin herää henkiin ja taas se kaikki ihanuus on edessä♥

Työn suhteen ratkaisut syntyvät tässä ajan mittaan, alan hiljalleen kysellä ensin työajan lyhennystä/ osittaista opintovapaata(??) ja vuorotteluvapaata vaikka sitten 2012 keväälle (on se kyllä kaukana). Ongelmana on, että ukko on työtönnä, joten rahaa on jonkun tienattava.

Juuri nyt ei lopputyön tekeminen nappaa yhtään, mutta kaipa sekin ajallaan alkaa kiinnostaa. Jos ei, niin sitten väännetään väkisin puristamalla ilman erityistä intoa, onnistuuhan sekin.

Voisi koettaa huushollin siivouksella vaikuttaa pään sisäiseen "siisteyteen" ja nauttia illalla lasi punkkua. Mutta ehkä vasta huomenna.

Niin ja usko tai älä, mutta olisin juuri nyt mieluiten töissä (?), harmittaa jättää kaverit pulaan, ois ollut aika tärkiä juttu tänään(kin). Kiva sinne on aina mennä ihmisten takia, mutta kaikki ylimääräinen häslinki ja sähellys ei ole kovin motivoivaa. Sekö se sitten sairastuttaa, huono sisäilma vai ihan vain viirukset?

***

Olla oman itsensä herra, siinä on tavoitetta. Onko se edes mahdollista? Se sisältäisi sekä työn että vapaa- ajan, mutta perhe- elämä on tässä nyt parhaimmillaan, lapset jo isoja ja ukon kanssa kummallakin omat jutut. Jotain yhteistäkin. Näin on hyvä. Lomaa otan ensi kesänä ainakin kuusi viikkoa, silloin ehtii viettää pitemmänkin pätkän erämaassa. Siellä sitä on todellakin oman itsensä herra -paitsi että on täysin luonnon armoilla. Siksi pitää varustautua huolella, jotta pärjää. Luonto voi olla aika armoton, sitä ei voi ohittaa. Siinä onkin se suurin oppi.

perjantai, 28. toukokuu 2010

onko onnea tää?

..on!

 

Nimittäin posti on tuonut muutaman kerran tälle keväälle mieluisan lähetyksen, uusia karttoja. Nyt on koossa kartat tuleville vaelluksille, ei ihan heti tarvitse uusia hankkia

Ihanaa on suunnitella ja matkata kartalla, miettiä paljonko jaksaa kävellä ja missä yöpyä. Tutkia netistä kertomuksia noilta tienoilta ja katsella kuvia. On syntynyt kuva, mihin haluaa mennä, mutta milloin, se on jo eri juttu. Ja kenen kanssa, kestääkö kunto jne.

Kaverista on hiukan uupeloa, elokuun reissu on ok, mutta kesäkuun toteutuminen miehen kanssa vielä arveluttaa. Saattaapi joutua töihin ja silloin on ehkä mietittävä yksin matkaan lähtemistä, mikä toisaalta houkuttaa, mutta tietenkään ei ole järkevää. Vaan merkityillä reiteillä Kevolla ei yksin joutune olemaan eikä polulla pysyessä myöskään eksy , ellei sitten vaivu meditatiivisen kävelyn tilaan tossua toisen eteen asetellessaan, kuten minulle kävi Saariselällä Lankojärveltä päin Rautulampea lähestyessäni Siinä hetken arvottuani päättelin, että eiköhän tämä polku vie perille sinne, mihin olen menossa ja niinhän se vei. Ajan- ja paikantaju vain katosi yhtäkkiä.

 

                                             

Joka tapauksessa mitä mainiointa ajanvietettä tuo karttojen tutkiminen!

tiistai, 25. toukokuu 2010

harhaa vain?

Olen kova kyllästymään. Siksi vaihtelen blogejakin kuin, öö, mielipidettä? No, kuitenkin, jonkin sanan jos tänne laittais.

Kesän kunniaksi kunnon flunssassa kotona makoilen. Lepohan ei ole koskaan pahasta. Varsinkin kun tuli urheiltua heti edellisviikon flunssasta toivuttua kahtena peräkkäisenä päivänä niin, että jälkitauti iski päälle. No, oli silti kiva patikkareissu ukon kanssa, sellainen leppoisa, harhaan kävelyretki =D Oli itselleni opiksi, että vaikka olin jo oppinut, että joku muu ei ole aina oikeassa, eli voisi luottaa omiin havaintoihin ja sanoa ponnekkaammin asian ääneen.

Huomasin siis jo aika nopeasti, itse asiassa jo heti merkkien vaihduttua, että olemme eri tiellä kuin mitä alun merkatun reitin maalitäplät osoittivat. Tätä ääneen ihmettelin useaan kertaan miehelleni, että miten voi yleinen ja vasta uusittu merkitty patikkareitti muuttua yhtäkkiä täysin merkitsemättömäksi.. pölijähän minä olin ihan itse, kun en heti tajunnut, että se oli kääntynyt metsään se merkitty reitti! No, tulipahan käveltyä.. sekä se muutaman kilometrin harhareitti että oikeaa reittiä niin pitkälle kuin viitsi, ehkä kymmenisen kilometriä yhteensä. Oikean reitin polku heikkeni täysin näkymättömiin ja pohja muuttui sammalen peittämäksi kivikoksi, jota oli vaikea kulkea, niinpä käännyimme evästelyn jälkeen takaisin.

Tulipahan taas koettua yksi patikkaretki, jolla ei pääse perille sinne minne on alunperin tarkoitus (näitä on kertynyt liikaa..) eikä tulisteluun ole mahdollisuutta ennen päämäärää, kämppää tai laavua, jonne siis ei tunnu pääsevän perille ikinä.. kerran on käyty sekä laavulla että kämpällä, vuosia sitten. Karttaa tuolle alueelle meillä ei ole, mikä on osoittautunut puutteeksi, sillä reitille lähdettin taas ihan uudesta paikasta, se risteilee sinne tänne ja patikkareitti on eri reitti kuin latupohja, jolla ei kesällä pysty kulkemaan. Kävimme mutkan sitäkin kulkemassa....

Onneksi meillä on tällainen lähireitti, mutta maisemia siellä ei ole, jos ei paria hakkuuaukiota lasketa... joo ei lasketa.

.....

tämä kuva keimiötunturin kupeelta, jossa, kas kummaa, eksyin myös oikealta polulta.. se on oikeastaan aika kivaa, seikkailua.. varsinkin kun on kartta mukana..

     

-- ja nyt opin, että kyllä, minäkin voin osata ja saan sanoa pontevasti, että nyt ollaan väärällä tiellä, käännytäänpä takaisin, eikä uskoa miehen vahvempaan luontoon uskoa olevansa aina oikeassa.

Tätä oppia tarvitaan, jos yhdessä lähdemme vaellukselle. Silloin mulla on varmasti enemmän kokemusta, vaikka aloittelija olenkin. Hänenkin on alettava luottaa minuun.

 

 

 

 

lauantai, 30. tammikuu 2010

jatkuu

No hitsi, mikä tässä oikein viehättää? Kuin palaisi lapsuuden leikkipuistoon? Hihhuloimaan ja spreijaamaan vakavien ihmisten piha-aitoja? Hide and seek- leikin pelaaminen? Pseudominuus?

Leikitään sitten taas aikansa täällä.

"Niin, aamulla heräsin klo 5 seitsemän tunnin yöunen jälkeen virkeänä, laitoin kahvit tippumaan ja hain lehden postilaatikosta. Kuu oli kirkas ja täysi, ympärillä haloilmiö. Katselin sitä siihen asti kunnes rupesi palelmaan. Luin lehden ja söin pari leipää. Siirryin tietokoneelle katsomaan tietoja Norjan tunturituvista. Suunnittelin alkumatkaa kesän vaellukselle ja sitten aloin epäillä, ettei se toteudukaan. Jätin hautumaan. Vietin pitkän tovin fb:ssa keskustellen ystävien kanssa. Muitakin varhain herääviä siis oli paikalla, ikäkö se tekee sen.. Oli aika siirtyä television eteen sohvalle. Siihen sitten nukahdin. Puolilta päivin laitoin ruuaksi lihaperunalaatikkoa, joka maistui tosi hyvälle. Söin kolme lautasellista... luit oikein, kolme. Päätin ruveta leipomaan pullia, mutta huomasin, ettei ole aineksia. Värväsin perheenjäsenen kauppaan lahjomalla ja pääsin pullataikinan tekoon. Taikinan kohotessa ehdin katsoa telkkarista Michael Palinia Himalajalla, Tiibetissä. On ne vuoret kunnioitusta herättäviä. Taikinasta tuli oikein onnistunut. Leivoin pullia ja pitkoja, litran taikinasta. Yksi pitko halkesi pitkittäissuuntaan keskeltä, vähän harmitti. Valmiista pullista tein laskiaispullia vadelmahillolla ja kermavaahdolla. Hyviä tuli! Nuorisolla oli kavereita, joten tarjoilin pullia heillekin. Nautin näistä viikonlopuista, kun talossa on ääntä ja vilskettä ja voin paistaa lättyjä tai pannaria, tai jotain sesonkiin kuuluvaa. Nyt on taas hiljaista, nuoret katosivat kylänraitille. Tapaamme taas klo 22.30, kotiintuloaikaan. Täällä sitä lojutaan koiran ja ukon kanssa, kohta saunotaan, niinkuin lauantaina on tapana. Tämä se on sitä elämää! Ihanaa: rauhallista, tasaista, riidatonta, vanhenevaa, läsnäoloa, herkuttelua, löhöilyä ilman eilistä ja huomista, ihan vaan tätä lauantaita. "

Tämä tarina oli tosi. Ja tällaisenaan juuri sitä, mitä haluan, ettei mitään sen kummempaa tapahdu. Että kaikki on hyvin ja rauha maassa. Omassa kotona.

Tästä rauhasta on hyvä ammentaa taas maanantaina -perjantaina siitä ei ole enää jälkeäkään. Onneksi se on palautettavissa. Juuri tällaisilla lauantailla. Sunnuntaina sitten ulkoillaan ja siivotaan.