Kun oli ensin miettinyt kaikki huonot vaihtoehdot muutosvaiheeseen niin jatkoksi sopii tietenkin vauhtivaihe, että kaikki onkin enemmän kuin hyvin. Siis ihan loistavasti, minuahan on onni potkaissut tosissaan ja energiaa riittää vaikka koko illan blogistaniassa seikkailuun, juustonaksujen syöntiin ja autoiluun markettiin, muttei mansikan perkuuseen ja siivoukseen.

Työ ei kyllä maistu, haluaisin karata sieltä jo kahdelta pois, kun istuminen on niin työlästä. Ei minulla silti kuulemma ole mitään sen suuntaista oireilua, luulen että tämä on vain sellaista normaalia, mihin en ole tottunut vuosiin, kun olen ollut niin väsynyt.

Olen helpottunut, kun ahdistus hellittää tästä vanhasta paikasta ja sen mukanaan tuomista rajoituksista. Johan sitä vapautuu sellaisesta.

Nyt menen oikeasti perkaamaan ne mansikat ja laitan keittiönkin ehkä kuntoon. Sen jälkeen luulisi unenkin maittavan. Hitto, vitsiä on kyllä pukannut, olen viihdyttänyt miestä matkimalla häntä ja mies saa astmakohtauksia, kun naurultaan ei saa henkeä. Luojan lykky on, että hän on oppinut yhteisen historiamme aikana nauramaan itselleen. Muuten mulle taitaisi käydä huonosti. Itselle nauraminen on aika hyvä taito, sillä säästyy monelta harmilta.