KUINKA SELVITÄ HENGISSÄ TALVEN YLI?

 

Tämä postaus syntyi edellisessä kommenttilootassa mietteistä, kun Katriina kysyi, voiko väistämättömään varustautua jotenkin toisin. Päätin, että voi.

Oikeastaan jo viime talvi oli erilainen, mutta jos kysyt, että miten, en osaa vastata. Talvet vain menevät, ne riudutaan, ne pakotetaan sietämään, kestämään ja odottamaan kevään puhkeamista. Talvella on vaikea elää, sillä ilmasto ja pimeys ei anna elämälle  mahdollisuutta.

Ne, jotka hiihtävät, kärsivät viime talvena, ei ollut pitkään hiihtokelejä. Itse haaveilin luistelusta, mutta lähikenttä taisi olla reilun kuukauden käytössä, oli liian lämmintä. Luistimetkin ovat kadonneet.. En edes halua muistaa, miten talvi meni, muistan nimittäin vain sen lopputalven kituuttamisen, helmikuun p i t k ä n  p i t k ä n  k u u k a u d en, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Mitään tekemistä en siitä muista. Vaikka meille sentään tuli koirakin, sekin unohtuu, tai no hankikelit muistuu nyt mieleen. Eli metässä on tarvottu talvella hangessa ja kesällä suossa, aika samaa jalkojen nostelua se on. Koira tuo siihen mukavan lisän, sen intoa on kiva katsoa ja sitä kun se oppii tulemaan luo ja odottamaan ja ajaa elukoita.

 

Voiko siis talven yli selvitä hengissä? Voiko väistämätöntä uhmata? Miten varustautua talveen?

 

Tässä minun suunnitelmani, mikä on sinun?

 

- Etsin kaikki villasukat laatikoista ja kaapeista, erehtymättä kuitenkaan siivoamaan niitä, ehtii ne myöhemminkin, eli katse kohdistuu vain villan näköiseen olomuotoon (villakoiria ei lasketa)

 

- Kaakaota pitää olla muodossa jos toisessa aina varalla. Piilotan suklaat sellaiseen paikkaan, joka pysyy salassa muilta. Meillä nimittäin suklaanhimoisia on muitakin ja toisen laukulle mennään ihan sumeilematta silloin kun himo iskee. Piilopaikan koordinaatit on hyvä laittaa vaikka kännykkään muistiin, ettei oman suklaanhimon iskiessä tarvitse repiä hiuksia omasta eikä miehen päästä paikan unohduttua.

 

- Hankin uudet luistimet. Ei entisetkään vanhat olleet, mutta ne nyt ovat vain jossain autotallin nurkassa piilossa erinäisten työkalujen tms. takana, eikä ne ole ilmaantuneet kolmessa vuodessa esille, joten uudet ovat aivan perustellut. Käyn luistelemassa viikottain, joko lähikentällä tai vapaavuorolla isolla kentällä/ hallissa.  (no varmaan joo, sielläkin on kylmä!)

 

- Olen tavannut ihanan duffelin, jota himoitsen, mutta en millään raskisi ostaa. Sen lämmössä olisi hyvä odotella onnikkaa aamuisin. Aion nimittäin siirtyä onnikan käyttäjäksi ja sillä säästyn liukkaan kelin jännityksestä. Se tuo myös lisäaikaa kaupungilla lorvailuun, kahvitteluun ja shoppailuun. Ei paha tämä pointti. Palkkakin nousee uudessa paikassa…

 

- Nukun iltaunet, jos siltä tuntuu. Siskon kutomaan villapeittoon on ihana kääriytyä pehmeällä sohvalla, kun muut siinä vieressä katsovat Simpsoneita. (tästä paikasta usein kilpaillaan)

 

- Käyn hoidossa aina kun vähän jostain kolottaa, tympäsee tai muuten vain on irtorahaa sellaiseen.  Perutaan tuo irtoraha, sitä ei nimittäin ole koskaan. Kipu ajaa hoitoon, se  on varma. (ja kosketuksen kaipuu, puhuminen,  välittäminen)

 

- En ota työstä stressiä enempää kuin on pakko. Annan itselleni anteeksi tulokkaan mokat. Kuulostelen rauhassa uutta henkeä. Pyllistän vanhalle.

 

- Käyn elokuvissa vähän useammin, kuuntelen musiikkia ja tanssin, jos siltä tuntuu. (Kiitti Ååkke tästä innostuksesta! Lanne heilahtaa jo kivasti)

 

- Otan irti koulutuksesta sen, mitä itselleni tarvitsen. Jommastakummasta, kumpikin on hyvä. On varaportti, jo aloitettu,  jos toiseen ei pääse.  (toivon melkein että voin palata roseniin)

 

- Käytän kirkasvaloa aamuisin. (tod. näk. koko päivän pimeän lisäännyttyä, sitten virtasta riittää..)

 

- Joulua laitan juuri sopivasti, rauhallisissa tunnelmissa. Poltan kynttilöitä viikonloppuina ja takkaankin voisi muistaa joskus laittaa tulen. Nou pänik. Kinkunpaisto on tärkeä operaatio, muusta ei niin väliä.

Hankalinta onkin tammikuun puolivälistä maaliskuuhun.  Siihen aikaan ei voi varautua, se on kipupiste. Odotan innolla sen kohtaamista! Auttaakohan tällainen ajattelu, sen saa nähdä. Silloin voi pitää päiväkirjaa tuntemuksista pimeyden ytimessä. (ja nukkua)

 

- En yritä yhtään enempää kuin miltä tuntuu. Jarruttelen, jos liikaa intoilen. Lepään, jos väsyttää. Ulkoilen, jos siltä tuntuu. Käyn kuntosalilla, jos huvittaa. Tässä on mainittava, että käyn aina yksin salilla, vesijuoksemassa ja sauvakävelyllä. Kaverin puuttuminen ei ole este. Enkä oikein enää osaakaan olla toisen kanssa liikkeellä, tuulettelen omia ajatuksia liikkuessa. Paitsi miehen kanssa lähden, mutta se on eri juttu. Se on sen suhteen ylläpitoa.  (.. kai se hiljaisuuskin on parempi kuin ei mitään)

 

- Onkohan muuta. Luulen, että hoidoissa käyminen, rosenissa, kylpylässä, hierottavana jne. mitä vaan keksii, on tärkeää. Matkastakin voi unelmoida, mutta lomaa ei ole tiedossa ennen ensi kesää ja sekin on tynkäloma. (nojoo, rehellisyyden nimissä surffailen jatkuvasti seuraavaa matkakohdetta etsien, Kreikkaa pukkaa seuraavaksi)

 

- Pysyn tässä hetkessä, silloin ei ole koskaan hätää. Voi reagoida oloihinsa. Rauhoittua tai hakea lisäpotkua. (hyvä syy rentoutukselle, "olla tässä, ihan hiljaa,  juuri tässä hetkessä jne", Risto Ranta on edelleen paras)

Talvi saakin tulla, kaikki on ihan hyvin! Miksihän mulle tuli mieleen Muumilaakson talvi?