Kun ei osaa kirjoittaa uuteen blogiin siitä, mitä on kokenut uuvuttuaan tai siitä, miten ihmeellistä on selvitä masennuksesta, pitää palata vanhaan. Täällä ei enää ole ihan kotonaan, koska elämä on vienyt eteenpäin, kauas niistä ajoista, jolloin sirkusta tarvittiin pitämään hengissä jonkinlaista kipinää ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Oli aika, kolme vuotta sitten, jolloin kaikki tuntui loppuvan. Siitä on tosiaankin kolme vuotta ihan pian. Kaksi vuotta on mennyt työelämässä uusin eväin ja hyvin on mennytkin, ei uuvuta enää. Uudessa työpaikassa vuosi täyttyy kohta ja olen hyvin tyytyväinen tuohon työhön.

Vanha sirkusareena on rapistunut ja teltta ränsistynyt, päivä paistaa läpi.

Katselin läpi kommenttilootan tuolla aiemmin, kun olin lopettanut tämän, ja monen bloggaajan linkki oli tyhjä sielläkin. Ehkä uudella nimellä alkanut, ehkä kyllästynyt koko hommaan. Tuli hiukan kyllä haikeus, sillä jotain jaettiin silloin. Osan kanssa ollaan edelleen samoissa piireissä b:stanissa, osaa käyn joskus lukemassa, mutten osaa enää kommentoida.

Ajattelen niin, että onneksi tämän blogin aika meni ohi; onneksi siitä tilanteesta, niistä tunnelmista on päässyt pois. Siinä auttoi koko blogistanian väki, mitä sai käydä lukemassa, mitä sai kommentteja ja kirjoittaminen sinällään auttoi. Ilman lukijoita se ei olisi ollut sama asia. Opin jakamaan kokemuksia, olemaan yksi joukossa. Osasinko itse lohduttaa, antaa toivoa, sitä en tiedä. Toivo on tärkeää. Ja se, että uskoo näkevänsä eteenpäin, vaikkei vielä näkisikään.

Kaihoa tunnen. Mutta kaipaa en. Nyt on hyvä, kaikki on hyvin juuri nyt. Pelkään silti, että aina kun sanoo ääneen noin, tapahtuu jotain kamalaa ja usko elämän kantamiseen murenee. Taas. Siitä on vaikea päästä yli, koska oikeastihan jokainen hetki voi sattua mitä vaan ja toisaalta se voi olla hyvääkin, ei aina se kamala katastrofi. Enää en oikeasti sitä pelkää, mutta kirjoittaa sen haluan.

Nyt on hyvä näin. Opin elämään tässä hetkessä ja yritän siinä myös pysyä.

Hopsulan vaellus jatkuu silti, hopsula menee tunturiin aina kun mahdollista. Sirkusta ei enää kuljeteta mukana.

Paljon uusia ovia avautui kolmessa vuodessa; kirjoittaminen, kuvaaminen, uusia ystäviä, lapinhulluus, täydennyskoulutus, kehoterapia, nia- tanssi, klovneria, koirakin tuli taloon, siskoihin löytyi yhteys, uusi työ, tietoinen läsnäolo -joitakin mainitakseni :o)

Nyt kutsuu ruuanlaitto.